Atlanttifiilistelyä

Ylitettiin jätkien (ja Mirvan) kanssa valtameri maan avautuessa näkyviin vajaan 3000 merimailin jälkeen - edessä näkyi St. Lucia ja viilsimme näissä mittakaavoissa hipoen Barbadosta.

Olemme maantieteellisesti siis Amerikoissa. Onko Atlantin ylitys sen sijaan millään tavoin Amerikan temppu? Kanarialta Karibialle Atlantin ylitystä dominoi muutama keskeinen elementti:

Myötätuuli. Myötätuulessa purjehtiminen on monelta osin rentoa ja mukavaa. Swanissa teak-kansi pysyy kuivana ja keulassa voi ottaa aurinkoa verrattuna samaan taikka paljon vähäisempään sivuvastaiseen purjehdittaessa, jolloin aallot lentävät veneen kannen yli ruorille. Toisaalta myötätuulipurjehdus asettaa monia haasteita ja riskejä. Ehkä konkreettisin riski on tietynlainen vauhtisokeus, johon pääsee helposti viisi päivää purjehdittua samalla purjeella. 15 m/s tuuli tuntuu kuumassa kesähelteessä rennolta purjeveneen kulkiessa yli 7 solmua eikä ruoria tarvitse juurikaan kääntää. Meidän veneemme kohdalla sama pätee vielä huomattavasti kovemmassa tuulessa, jolloin veneen nopeus nousee vielä muutamalla solmulla. Tällöinkin vene kulkee erittäin kivasti, vaikka purjeissa olevat voimat ovat kasvaneet valtaviksi.

Kuvaava esimerkki edellisestä skenaariosta löytyy kuluneelta viikolta, jolloin ajelimme Tuomaksen kanssa kahdeksaa solmua hyvässä surffissa. Olosuhteet olivat ihanteelliset koko päivän tuulen ollessa jotakin 12 m/s, täysin myötäistä. Yöllä tuuli nousi salakavalasti ensin muutaman metrin. Tämä prosentuaalisesti parinkymmenen prosentin nousu lisäsi radikaalisti nopeuttamme, jolloin kuljimme pelkällä isopurjeella jäätävää kyytiä. Tuuli jatkoi kuitenkin nousemistaan pikkuhiljaa. Vene kulki täydellisesti, mutta mietin jo purjepinta-alan pienentämistä reivaamalla isopurjetta. Reivaamme kolmestaan ollessamme normaalisti kahdestaan, mutta kolmestaan tai neljästään homma on nopeampaa.

Tuuli kuitenkin nousi entisestään. Tilanne oli jossain määrin turhauttava, sillä tiesin tuulen sinällään olevan mielestäni melko optimi isopurjeelle veneen kulkiessa aallokossa paljon paremmin jos purjeissa on kunnolla painetta. Yö oli synkkä ja pimeä ja päädyin herättämään seuraavan vahdin reivaamaan, koska ukkospuuskien todennäköisyys oli kohtuullinen – reivaamaton isopurje olisi tässä tilanteessa ollut liikaa. Koko tämän ajan olimme ajelleet Tuomaksen kanssa t-paidassa ja sortseissa.

Reivaamme isopurjeen perinteisesti vastatuulessa. Laitoin vedenpitävät purjehdushousut, nappasin takin naulakosta ja painelin keulakannelle maston paikkeille odottelemaan vastatuuleen kääntymistä. Käännyimme neljän metrin vasta-aallokkoon about 18 m/s tuulessa. Tämä aiheuttaa välittömästi sen, että mastolla saa tuta aaltojen voiman kannen yli paiskautuvien aaltojen pyrkiessä heittämään miestä takaisin veneen takaosiin. Reivaamisen jälkeen olin aivan täysin litimärkä. Sisälläkin herättiin siihen höykytykseen. Reivauksen jälkeen käännyimme jälleen myötätuuleen, jolloin takki oli aivan liikaa ja housut saattoi vaihtaa heti sortseihin. Myös lasit ja lautaset pysyi jälleen pöydillä. Myötäisissä tuulissa on hankalaa havaita todelliset olosuhteet. Siksi myös veneestä putoaminen on no-go.  

Toinen myötätuulen ongelmallisempi elementti on tuulensuunta. Jos purjehtii aivan täysin myötätuuleen, purjeita on vaikeaa saada vetämään. Tähän on pari eri vaihtoehtoa: 1. muuttaa kurssia siten, että tuuli tulee enemmän sivumyötäisenä. Ongelma on Brasiliaan tai Islantiin päätyminen. 2. lisätä purjepinta-alaa. Tämä tarkoittaa spinnua, jolla homma voi lähteä näpeistä. Olemme myös huomanneet veneen kulkevan todella hyvin täysin myötuuleen spinnulla. Tällöin isopurje on kuitenkin laskettava. Pelkällä spinnulla ajeleminen ei taasen ole aivan täysin ongelmatonta myöskään, koska mahdollisen hässäkän sattuessa spinnun saa laskettua isopurjeen takana helposti. Olemme kyllä saaneet spinnun alas melko helposti ilman isoa päästämällä spinnun skuuttia huomattavan määrän synkronoidusti keulan alasvedon kanssa.

Kirjoitin muistaakseni yhdestä spinnutapauksesta englanniksi aiemmin. Kysymyksessä on loppuviimein aika raju purje (170 neliötä) valtameren aallokkoon & satunnaisiin puuskiin. Toisaalta spinnulla veneemme kulkee ehdottomasti tasaisimmin ja kaiken kaikkiaan parhaiten. Rannan lähistöllä spinnukikkailuista saa hyviä saunatarinoita, mutta 1500 kilometrin päässä rannikosta venettä ei ole järkevää kaataa ympäri. Tästä syystä pyrimme pitämään aina spinnulla ajellessa järjen mukana.

Auringonpaiste. Aurinkoa riittää Atlannilla melkeinpä jokaiselle päivälle niin paljon, ettei sitä tarvitse purkittaa. Suomalaiseen mittapuuhun lämpimiltä Kanariansaarilta lähtiessä etelään Karibialle, lämpötila nousee noin 7 astetta matkan aikana. Lämpötilan nousu merkitsee aikamoista hellettä. Kuumaa ohjatessa, laittaessa ruokaa, nostaessa purjeita, nukkuessa. Alati lämpiävä merivesikään ei pysty loputtomiin tarjoamaan viilennystä. Lämpöä ja kuumutta ei pääse pakoon, joten asian kanssa pitänee elää.

Megalomaanisen helteen iskiessä veneen suosituin tila löytyy sisätiloista kaikkien puhaltimien siirtäessä veneeseen tuoretta ilmaa.

Ympäröivä meri. Teemme tasaisin väliajoin huoltotsekkauksia, joihin kuuluu mm. maston kaikkien kiinnikkeiden, prikkojen ja systeeminen tarkastus. Noin 20 metrin korkeudelta näkyy teoreettisesti noin 70 mailia kirkkaalla ilmalla (ja isossa aallokossa siellä itse asiassa heiluu..) Katsoessaan minne tahansa, ei tällä reilun 100 kilometrin säteellä näe muuta kuin aavaa merta. Vaikka näkymä sisältää pelkkää merta, tuntee helposti että korkealta näkyy huomattavasti kauemmas! Tämän lisäksi kartasta voi tarkistaa, että pohjoisessa ja etelässä ensimmäinen vastaantuleva objekti on todennäköisesti jäätikköä ja länsi-itä suunnassakin välimatkaa on ylityksen keskivaiheilla pitkälti yli 1000 mailia.

Aava meri tekee mielestäni tästä puuhasta hienoa – erityisesti kirkkaana yönä Atlantti on tuulestaan huolimatta täysin hiljainen ja rauhallinen tähtitaivaan heijaustuessa maininkiin. Pilvisenä iltana sen sijaan on niin pimeää, ettei meinaa edes erottaa maston ääriviivoja.

Välimatkojen suuruus pakottaa omatoimiseksi ja omavaraiseksi. Merivirtojen ja vallitsevien tuuliolosuhteiden vuoksi käytännössä katsoen suurin välimatka sivistyksen pariin on pitkälti yli 2000 merimailia, sillä noin 2-3 päivän purjehduksen jälkeen kääntyminen Kanarialle ei ole oikein enää mahdollista. Merellä ei siis parane loukata, pudota mereen taikka hajottaa veneestä mitään kriittistä. Herpaantuminen spinnulla ohjatessa voi aiheuttaa suuren vahingon – eikä apua ole tulossa.  Toisaalta nykyinen teknologia mahdollisti meidän jatkuvan spottauksen ja sen, että fanijoukot tiesivät itseämme tarkemmin missä milloinkin menemme. Tämän lisäksi AIS antoi useimmin jotakin dataa lähistöllä (lue sata kilsaa) olevista aluksista.

Aallokko. Aallot määrittelevät ulkona olevan kelin ehkäpä yli 80 prosenttisesti – lämpimissä ilmoissa vesisade ei haittaa ja kovemman tuulen puhaltaessa voi laittaa pitkähihaista päälle. Sen sijaan aaltoja pakoon ei veneessä pääse. Meinasit sitten lukea, katsoa leffoja, nostaa purjeita tai keittää kahvia, aallokko muistuttaa jatkuvasti olemassa olostaan. Jatkuvat aallot pitävät myös sisäiset vatsa –ja selkälihakset kunnossa (ulkoisten vatsalihasten osalta meillä ei ole mitään näkyvää dataa toistaiseksi käytettävissä). Omasta mielestäni koko veneen balansoiduin paikka on ruorin takana, jossa lähes aina ajelen seisten jolloin voi heilua aaltojen mukana.

Suola. Kaikkialla on suolaa. Mikään ei enää kuivu. Joka maksaa merisuolasta enemmän kuin tavallisesta suolasta kaupassa sen eksklusiivisuuden vuoksi, on suuren puhalluksen uhri.

Fiilis. Omanlaisen mausteen ylitykseen antoi St. Lucian jo näkyvissä, viimeisenä iltana tapahtunut outo potkurinlavan putoaminen. Saatoimme osua johonkin, esimerkiksi meriruohokasaan (viimeisen viikon kohtasimme jäätäviä jalkapallokentän kokoisia syviä merilevälauttoja), jonka veto oli valmiiksi mahdollisesti löystyneelle potkurinlavalle liikaa. Tilanne oli jälkikäteen ajateltuna hullunkurinen: jatkuva kiikarointimme palkittiin vihdoin Arimon nähdessä mahdollisesti St. Lucialta näyttävä piste taivaanrannassa (olimme siis sopineet juovamme Champagnea kun maa näkyy ja kukaan ei halunnut mennä nukkumaan ennen kun se hiton maa ilmestyy näkyviin, ylläri). Asia haluttiin kuitenkin varmistaa ja kävin mastossa tarkastamassa tilanteen. Jo toisten saalinkien kohdalla maa kirjaimellisesti avautui näkyviin suuren kilometrin korkuisen vuorenhuipun ilmestyessä horisonttiin kuin keskeltä valtamerta. Matkaa oli reilut 50 mailia, eli melkein kaksi kertaa Ahvenanmeren verran. Pimeys ehti sopivasti laskeutua siten, että laskeuduin mastosta hämärässä pimeän laskeutuessa merelle. Aivan mieletön fiilis täytti koko veneen – tehtiin se!

Sitten kuului huonolta kuulostava klong ja koneen potkuriakseli alkoi tärräämään. Uikkarit jalkaan, valonheitin messiin ja mies mereen.

Sukelsin veneen alle, jälleen, Antin pitäessä turvaköyttä sopivalla kireydellä (Niin joo, pari yötä sitten oli samanlainen skenaario: hirveä möntti meriruohoa esti potkurin avautumisen ja koneesta lähti tehot pois. Piti käydä sukeltamassa ja koukkimassa se ruoho sieltä pois. Hyvällä tuurilla saimme pitkän köynnösmäisen kasan tätä tavaraa irti potkurista ja homma jatkui.) Ensimmäinen sukellus oli kuitenkin heti aamun valkeuduttua, joten kirkkaassa vedessä kaikki näkyi selkeästi. Tällä toisella reissulla sysimusta yö ja pimeys loivat pientä lisämaustetta tehtävään. Pimeydestä päätellen ei varsinaisesti voinut sanoa olevansa veden alla. Tehokkaan ja muiltakin osin mielestäni oikein käyttökelpoisen IPX8 vesitiiviin Waypoint valonheittimemme kanssa mereen sai valoa – potkurin tukipalkissa näytti olevan kasa köynnösruohoa tiukasti kiertyneenä potkuriakselin ympärille. Tästä huolimatta potkuri näytti oudolle. Koska pimeässä ympäristössä ei oikein saanut täyttä kuvaa potkurin tilanteesta meriruohon viilettäessä koko ajan ohitsemme – ja meidän samalla lipuessa kohti St. Luciaa, Teemu tuli auttamaan köynnöksen kanssa. Sukelsin potkurin eteen ja näytin Teemulle valoa hänen taistellessa meriköynnöstä vastaan. Teemu taisteli köynnöksen irti ja karu tilanne paljastui: potkurista puuttui yksi lapa.

Nousin pintaan ja ilmoitin varmaankin painokelvottomasti potkurinlavan olevan 4 kilsan syvyydessä. Analysoimme tilannetta hetken ja päädyimme vielä valokuvaamaan potkurin, koska öisessä meressä ei oikein pystynyt tekemään täyttä due diligenceä potkurin tilasta ja tilanteesta. Tässä kohdassa ajattelinkin jo, että saattoihan olla että näimme Teemun kanssa virheellisesti lavan puuttumisen (potkuri on Volvon ja elliptisen muotoinen ja näyttää aika hassulta meren alta katsottuna joka tapauksessa), ei mitenkään optimistinen suhtautuminen…? Kolmannella filmaussukelluksella Teemu toimi valomiehenä ja meikäläinen toimi kameramiehenä. Kuvista näkyy potkurinlavan puuttuminen selvästi.

Vaikka olimme juuri käytännössä ylittäneet valtameren, hankala tuleva korjaus varjosti tilannetta ikävästi. Tämän lisäksi jouduimme purjehtimaan melkeinpä nollatuulessa kohti St. Luciaa, johon emme voi rantautua ilman koneemme apua. 

Seuraavana aamuna homma kuitenkin kirkastui: hinaus järjestyi ja ARC:n henkilökunta sekä monien kaveruusveneiden kuten Defyrin ja Jo:n porukat olivat laiturilla vastaanottamassa köysiä – huikea effort, kiitämme kaikkia avusta! Ennen satamaantuloa krysimme kuitenkin komeasti maaliviivan yli summerin soidessa ja VHF:sta kantautui ”Dyssel, Dyssel, this is ARC Finish Line. Congratulations on completing the ARC2014.”

Merellä on siis pyrittävä elämään hetkessä, koskaan ei tiedä mitä hetken päästä tapahtuu. Oli se sitten banaanikakun lentäminen vaatekaappiin kovassa aallokossa taikka vaikkapa potkuriepisodimme. Meininki voi muuttua nopeasti. Tämän lisäksi kaiken lähtökohdaksi pitää ottaa asenne - "kyllä me vielä luultavasti tällekin hommalle nauramme, joskus."

Niin sitä sitten ylitettiin ensimmäinen valtameri.

ps. toivottavasti blogin reunoihin ilmestyneet ilmoitukset eivät haittaa blogin luettavuutta - toivomme luonnollisesti myös näiden blogipalvelumme yhteistyökumppaneiden mainosten herättävän lukijoiden kiinnostuksen. 

 -ossi