sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kaikki Ok

Entisen pääkolumnisti Raidan lepuuttaessa rannettaan - kirjoittamisesta - täytyy pääinsinöörin kantaa kirjaimensa kekoon.

Matkaa on tullut taitettua nyt noin neljätoistatuhatta merimailia. Vastaavaan matkaan voisi tutustua kotisuomen oloissa ajamalla Hangosta Utsjoelle yhdeksän kertaa edestakaisin, muistaen kuitenkin olla nostamatta huippunopeutta yli kymmeneen kilometriin tunnissa. Körötellessä kymmenen kuukautta kymppiä on eri valtioitakin tullut vastaan hyvän missi-iän verran, parisenkymmentä.

Pysähdyin kerran Karibialla turkoosin sinisen yhtäällä loputtomalta näyttävän meren sekä toisaalla kilometrin korkuisen vehreän vuoren ympäröimänä pohtimaan lapsuuteni vastaavia maisemia Seinäjoella.

Etelä-Pohjanmaan New York tarjoili, ja tarjoilee, kilpailijoiksi Kyrköksen tekojärven sekä Jouppilan tekovuoren. Jälkimmäistä on mm. allekirjoittaneen isoisä ollut aikanaan kuorma-autolla kasaamassa mahdollistaen laskettelukeskuksen nousun pohjanmaan lakeuksille. Kuljettu matka ja ponkaisu synnyinseuduilta tuntui tuolloin vuorten varjoissa huomattavasti pidemmältä kuin alussa mainittu mailimäärä, ja taitaa tuntua vieläkin. Ja sana "pitkä" sen kaikissa positiivisimmissa muodoissa.

Kuvailtaessa matkaamme löytää sana "pitkä" monesti paikan keskustelussa. On pitkiä valmistautumisia, pitkiä poissaoloja, pitkiä aikoja veneessä, pitkiä aikoja merellä, pitkiä pinnoja ja pitkiä iltoja. Määrittelenpä lyhyesti Sandin pitkiä. Ajatuksen valmistumiseen meni noin vuosi, siis siitä ensimmäisestä hullusta ideasta toteutuspäätökseen. Veneen valmistelemiseen meni noin vuosi, viikonloput ja arki-illat. Varsinaiseen matkaan vajaa vuosi (ainakin kova luotto Ruotsista sanottuna).

Mustetta säästääkseni (olen siinä aika hyvä jos joku ei ole vielä huomannut) mennään suoraan varsinaiseen matkaan, vaikka äskeisellä matikalla kaksi kolmasosaa seikkailustamme onkin ollut jotain muuta kuin itse purjehdusta.

Uudet valtiot. 

Olemme nähneet melkoisen määrän uusia maita, ja aivan kaikkiin käytyihin paikkoihin ei seuramatkat kuljeta. Mikä sitten on ollut hienoin paikka? Melkoisen vaikea kysymys tässä experience overdose tilassa, mutta koitetaan.

- Pohjoismaat saakoon pisteet yhteiskunnan järjestyksestä, siisteydestä ja muun kuin kotimaan kielten taitamisesta. Asiat ovat ja toimivat "Suomen malliin".
- Englantilaiset ja ranskalaiset vieköön jykevimpien satamien tunnustukset, liekö sotien johdosta rakennetut. Näissä maissa aina koiranunta nukkuva matkapurjehtija tuntee olonsa turvalliseksi eikä jää öisin kuuntelemaan uutta kuuluvaa naputusta tai vinkunaa veneen turvallisuuden pelossa. Ranskassa myös suoritettiin toistaiseksi reissun ainoa kalsareiden tarkistus tullin toimesta (…vaatekaapista). Kahden edellä mainitun maan kansalaiset jenkkien ohella ovat myös patrioottisimmat matkalla tavatut. Kansojen luonteeseen tutustuessa ymmärtää paremmin, miksi esimerkiksi puolet reitillemme osuneesta Karibian saaristosta kuuluu edelleenkin kyseisten maiden määräysvallan alle.
- Etelä-Euroopan maat Portugali ja Espanja korjaavat ruokapöydän tyhjäksi kirkkaista mitaleista, näistä maista on vaikea saada huonoa, tai edes keskinkertaista ruokaa. Perinteisellä hintalaatusuhde-radalla jäävät muut myös maat telineisiin ihmettelemään.
- Marokko, jäävään itseni arvostelusta. Vaatisi varmasti uuden mahdollisuuden, joka tapauksessa ei korokesijoja.
- Gibraltar, reissun ainoat apinat. Mielenkiintoinen paikka ja korjaa kekseliäimmän lentokentän pystin.
- Kronologisesti Madeiraan, ehdottomasti yksi koko reissun vaikuttavimmista luonnoista. Levadoilla kävellessään tuntee olevansa taianomaisella matkalla jossain esihistoriassa.
- Teneriffa ja Kanaria. No, voiko suomalainen olla viihtymättä Kanarialla? Edulliset hinnat, mukavan kuiva ja lämmin ilmasto, ravintoloissa menuut suomeksi...

Sitten rapakon yli Karibialle.

Karibian saaristo on kuin Suomen saaristo, ei saaria ulkonäön perusteella osaa useinkaan erotella. Kaikilla on postikorttimaisia rantoja ja vuoria, poikkeuksena mieleen on jäänyt Dominican mielettömät höyryävät järvet ja kuumat lähteet.
Karibian korkein koroke kerää tunnustukset hiekkarannoista, paikallisten omanlaatuisesta rennosta elämänasenteesta ja reggeasta. Karibiassa on sitä jotain, liekö viihdeteollisuuden aiheuttamaa, mutta kuitenkin siellä kummasti tuntee elävänsä.

- Dominikaaninen tasavalta. Parhaat surffiaallot, No doupt.
- Turks and Caicos. Never even heard ennen kuin kartasta katottiin, kirkkaampaa vettä kuin vichy pullossa.
- Ameriikan yhdysvallat, Florida. Kallein satamamaksu, venepaikka armeijan hävittäjälentäjäkoulun vierestä oli vaikuttava. Taisi olla hieman enemmän lentotunteja käytettävissä kuin kotimaan horneteilla. Asiat tuntuivat muutenkin sujuvan mukavan "suomalaisittain" Karibian jäjiltä. Reissun pisin aika pois veneestä kun lähdettiin vene-elämän vastapainoksi laivalle.
- Kuuba. Ei oikein osaa lokeroida, omalaatuinen maa ja kansa. Isoimmat tullimuodollisuudet, halvin syöty ravintolaruoka. Erittäin käymisen arvoinen paikka. Ihmiset vaikuttivat olevan hyvin tyytyväisiä ja onnellisia elämäänsä silmiinpistävästä köyhyydestä huolimatta, pisti hieman jopa miettimään.
- Bahama, Kallein. Rahalla saa ja hevosella pääsee Bahamalla, saatiin reissun isoin kala.
- Bermuda, pikku britannia. Hyvin hoidetut talot, siistit pihat, mutkaiset tiet, hieno luonto, mukavat ihmiset. Vietettiin koko reissun pisin aika samassa satamassa. Bermuda tarjoilee vuoden 2017 Americas cupin kisapaikan. Takuulla loistava areena ja kisat tiedossa.
- Azorit. Madeiran veroinen luonto, loistavaa ruokaa. Mikäli pitää luonnossa liikkumisesta ja rauhallisesta kaupallisuudettomuudesta, Azorit is The Place = "erä testivoittaja Sandi 2015".

Uudet ihmiset.

Matkalla tavatuista eri maiden purjehtijoista mainittakoon muutama ylistävä sana. Seiloreissa satunnaisesti havaittavaa pönötystä ei matkapurjehtijoista löydy etsimälläkään. Kaikki pitkän matkan merenkyntäjät ovat aina vilpittömän innoissaan jakamassa ja kuulemassa kokemuksia, veneen koosta, nopeudesta tai hinnasta riippumatta. Pelkkiä hyviä kokemuksia ja hienoja uusia tuttavuuksia. Lähimmiksi hengen heimolaisiksi matkan varrella muodostui suomalaisten venekuntien s/y Defyrin ja s/y C’est la vie piin kovat seilorit.

Kattavan, Lonely Planetille vertoja vetävän maa- ja kansa-arvostelun jälkeen herää kysymys, mitä meistä suomalaisista maailmalla ajatellaan? Vastaus lainaten Madventuresista tuttua maailmanmatkaajaa Riku Rantalaa: Ei mitään. Saattaa äkkiseltään kuulostaa negatiiviselta, me suomalaiset kun ollaan aina niin korvat höröllä jos joku meistä jossain päin maailmaa edes sivulauseella mainitsee. Mutta todellakaan suurimmalla osalla ihmisistä ei ole hajuakaan missä Suomi on. Minusta se on oikeastaan ihan mukavaa, ei tule törmättyä turhiin ennakkoluuloihin. Suomea kuvaillessa saattaa tuntua jopa hieman kiusalliselta kertoa kaikista maamme asioista, ne kun tuntuvat maailmalla muuta maailmaa katsoessa olevan melkoisen hyvin. Mikäli kuitenkin haluaa nopeasti ”vastapuolelle” selvittää Suomen maantieteellinen sijainti, riittää yleensä maininta Ruotsin rajanaapuruudesta. Mitä ruotsalaisista sitten maailmalla ajatellaan? En tiedä.

Sitten Dysselin elämään.

Kaverini Suomesta oli neljän päivän purjehduslegillä ja sanoi jälkeenpäin ettei ole syönyt niin paljon kotiruokaa sitten äidinlihapatojen. Ruokaahan Dysselissä tehdään, paljon ja hyvää, ja se on isossa roolissa oikeastaan koko touhussa. Meille on kehittynyt omat erikoisalamme keittiössä matkan varrella. Arimo: liharuoat, erikoisuutena pihvit ja mureke, Ossi: lasagne, nacholautanen ja leivonnaiset. Minä: kastikkeet ja pastat. Edellinen miehistömme huomautti annostemme koosta, kuulemma hieman vähemmälläkin tulisi toimeen. Hyvä itse tehty ruoka kun meille maistuu, niin kirjoittajakin on purjehduksen fyysisestä rääkistä huolimatta saattanut onnistua miehistymään muutaman kilon. Virallinen mittaus suoritettakoon suomessa, Dysselin varusteista kun ei löydy puntaria kuin kaloille. Muita varusteita Dysselistä kyllä löytyy, niin kuin King Kongilta karvoja.

Dysselin varustemäärästä voi mielikuvan jälkeen todeta, että erilaiset kunnostus- ja huoltotyöt vievät myös osansa vene-elämän arjesta. Meillä kun on periaatteena että kaikki toimii, aina, lukuvalosta moottoriin. Kotitalousopettajan virkaan pyrkimisen sijaan voisimme siis yhtä hyvin hakea asentajan paikkaa telakalta, sen verran on saha soinut viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Itse purjehduksesta mainittakoon, että Swanin kesyttäminen valtamerillä on monesti kuin bussilla ajoa. Vanha rouva on yleensä on samaa mieltä menosuunnasta ruorimiehen kanssa. Hurjimmat kyydit on tähän asti saatu Bermuda-Azorit –väliltä, jolloin painelimme köli koipien välissä matalapaineita karkuun ristiin rastiin. Tyrskyistä selvittiin rikkoontuneella liesituulettimella, iso aalto löysi tiensä tuulettimen putkea pitkin liedelle. Nykyään Dysselin keittiön tuoksut toimittaa naapuriveneiden kateellisille uusi entistä tehokkaampi liesituulettimen moottori.

Kaikille ei kyseisillä vesillä käynyt yhtä hyvin... Paljon se siis saattaa ottaa ja antaa.

Pohdittaessa Sandin tuotto/panossuhdetta, Turun Sanomien toimittajan kysymä laskun loppusumma matkasta muodostuu henkilöauton ja vuoden palkan suuruiseksi (vasemmistopoliitikkona olisin varmasti reissun lisäksi saanut molemmat).

Onko se sitten ollut hintansa väärti? Tähän nyt vaatisi melkoisesti naamaa vastata ettei ollut. Mutta vastaan kuitenkin, että on ollut elämäni paras sijoitus. Sitä vapauden, seikkailun ja ajattomuuden tunnetta, mitä tällaisesta reissusta saa, ei korvaa mikään (joten jos joku ajattelee ”pikku” reissua, voi ostaa minulta oluen hinnalla hyvää psyykkausta).

Täytyy tähän kohtaan varmaan myös mainita mietteitä Suomeen palaamisesta.

Toistaiseksia ainakin tuntuu oikein mukavalta. Joku taisi mainita minulle ennen matkaa, että oletko miettinyt, miltä tuntuu palata arkeen reissun jälkeen. Ei sitä liiemmin tullut mietittyä, johtui kai siitä, ettei varsinaisesti tullut lähdettyä karkuun mitään. Ihmisillä kun on joskus kumma tapa ajatella elämäntilanteiden muutosten johtuvan tyytymättömyydestä nykyiseen.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että kyllä sitä jotain on tullut reissun mittaan kaivattua. Herätessä kymmenen kuukautta siihen, että ensimmäisenä silmät avattuaan näkee Arimon, ja pään käännön jälkeen Ossin, tulee mieleen kotimaan kauniit maisemat... Sille kun ei yksikään maa ole antanut minkäänlaista vastusta.

Lukuisten mahtavien maailmankolkkien jälkeen voi siis todeta tuntevansa tyytyväisyyttä pitäessä kädessään Suomen passia. Kotiosoite pysyköön siis jatkossakin pohjantähden alla, ainakin niin kauan kun palkkakuitin ”maksetaan” -osuus ei ala pilkulla.

Maailmaa tuntuu silti olevan vielä paljon näkemättä!

Lopuksi pitänee mainita, että olen varmasti kirjoittanut näin paljon viimeksi ylioppilaskirjoituksissa. Kaiken edellä mainitun kun olisin totutusti pakannut yhteen mainitsemalla kaiken olevan OK. Ja tutun lukijan ollessa kyseessä olisi k:kin voinut jättää pois. Mutta nyt kun minulla ei ole enempää tietoa lukijasta kuin kuubalaisella Suomesta, täytyy k:n lisäksi laittaa muutama muukin merkki syvästä velvollisuudentunnosta lukijoitamme kohtaan. On meinaan ollut todella innostavaa ja lämmittävää kuulla, kuinka suuri joukko retkeämme on seurannut!

ANTTI

3 kommenttia:

  1. Hyvä pätkä Antti! Odottelinkin koska avaat hartaasti valitun sana-arkkusi :) hieno tiivistys koko seikkailussanne ja upea suoritus kokonaisuudessaan! Te ootte jo pitkällä, me taistellaan edelleen vastavirtojen kanssa Kanaalissa. Terveisiä ja nähdään Suomessa!:) /J&S

    VastaaPoista
  2. Tiedän että osaat kirjoittaa, mutta yllätit myös äidin! Tämän haluan kirjallisena ja kahtena kappaleena, jos vaikka plogi häviäisi bittiavaruuteen. Tervetuloa kotiin!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Antti! Olenkin odottanut, että miloin sinä avaat sanaisen arkkusi ja tulihan se sieltä sinunkin matkakertomus, joka oli upea kooste koko matkasta. Mukava kun olen saanut tehdä matkaa kanssanne ja äitisi sanoin, tervetuloa kotiin!!

    VastaaPoista