Tulivuori, vahaa, rommia, hylkyjä

Otsikon sanat eivät liity toisiinsa.

St. Pierren ranskalainen pikkukylä, entinen pääkaupunki, tuhoutui täysin tulivuorenpurkauksessa toukokuussa 1902. Eräs Louis oli ainoa selviytyjä – hänkin pahamaineinen vanki kylän vankilassa. Vankila oli (tai on osittain edelleenkin, viereinen teatteri sai paljon pahemmat vauriot) kestävää tekoa ja Louis jäi henkiin. Myöhemmin kaveri työskenteli sirkuksessa. St. Pierren vankilasta on muuten vielä Kakolaakin paremmat näkymät: merinäköalan lisäksi eteen avautuu yksi Karibian hienoimmista auringonlaskuista.

Martiniquella ei tästä tulivuorenpurkauksesta pidetty ja pääkaupunki siirrettiin Fort de Franceen.

Paikallinen rommi on täällä tärkeä vientituote. Oikeaoppiseen Martiniqualaiseen rommipunchiin muuten laitetaan lasin pohjalle siirappia ja pari palaa limeä. Tähän lorautellaan reilusti vaaleaa rommia ja drinkki sekoitellaan lelellä. Muutaman jääpalan voi lisätä, mutta jäin käsitykseen, että jääpalat ovat mannereurooppalaisille. Käsitys eteläkaribialaisesta rommipunchista on nyt täysin romuttunut – eikö se olekaan punaista?!

Kävimme Depazin rommitehtaalla (tuli)vuoren rinteellä.

Kävelimme jossain määrin epätietoisina tehtaan sijainnista kaupungin ulkopuolelle mäkistä tienrinnettä etsien kuumeisesti kaikkea mikä voisi viitata rommiin. Lopulta (ja noin puolessa välissä matkaa) eteen avautui suuri sokeriruokoplantaasi. Tiesimme että rommi tehdään sokeriruosta, mutta kukaan ei varsinaisesti tiennyt miltä sokeriruoko näyttää. Löysimme tehtaan ja kävimme tutustumassa. Tehtaan vesipumppu on muuten Versaillesin puutarhan vanha pumppu. Puitteet ja tehdas oli aika hieno, sillä kaikki koneet ja systeemit oli täysin modernisoitu. 1700-luvulla tehtaalle oli tuonut sähköä 6 hevosvoimainen vesirataspyörä, joka on kuitenkin nykyään korvattu rehelliseen dieselmoottoriin.

Kierroksen päätteeksi saimme maistaa muutamaa tehtaan rommia.

Loppupäivän rommirundi oli melko kevyttä aamun vahausprojektiin verrattuna. Oli nimittäin kuuma. Merivesi on +27, jotenka sen alapuolelle ei ilmakaan pahemmin mene (yölläkään), joten suorassa aamuauringon paahteessakaan ei tarvitse palella. Auringon kuumottamisesta huolimatta Dysselin kyljet kiiltävät.

1902 tulivuorenpurkaus upotti kasan laivoja lahteen, jossa olimme ankkurissa. Ei siis muuta kuin hylkylaitesukeltelemaan! Kävimme Dive Centerissä vuokraamassa sukellusvehkeet ja saimme samalla epäviralliseksi sukellusoppaaksi vanhemman ranskalaisen kokeneen sukeltajan, joka oli itse lähdössä sukeltamaan tyttärensä kanssa samoihin paikkoihin. Englantikin taittui ja homma toimi: saimme venekyydin mestoille ja sukelsimme muutamalle lähistölle uponneelle hylylle miehen opastaessa meidät hylyltä toiselle ja muiltakin osin pitäessä sukelluksen syvyyksineen ja turvastoppineen ammattioppaan tavoin hallussa. Sukellus oli kaikin puolin onnistunut katsellessamme hienoja kaloja sekä hylkyjä. Uutena otuksena törmäsimme lion fishiin. Kyseinen kala on viuhkapiikikäs ja myrkyllinen. Se ei ole alkuperäisesti Karibian kaloja ja aiheuttaa hämminkiä luonnonmukaiselle kalakannalle. Tästä syystä lion fish on ainoa kala jota voi pyytää harppuunalla sukellusvehkeiden kanssa. Dyssel suosittelee St. Pierren dive centeriä 5/5.

Matkalla hylyille näimme tyhjässä kallionseinämässä suuren kasan reikiä. Kysymys ei ollut lepakonpesistä vaan brittien sodasta ranskalaisia vastaan. Ranskalaiset olivat sytyttäneet nuotioita vähän matkan päähän kaupungista ja britit murjoivat kallion klommoille tykeillään. Britit.. 

Saavuimme tänään muuten Dominicalle. Tämä itsenäinen valtio vaikuttaa melko eksoottiselta, vaikkemme vielä ehtineet kuin nopeasti käydä kylillä pyörimässä. Huomenna lähdemme viidakkoon katselemaan kiehuvia järviä ja papukaijoja.

 -ossi

Viva la France

Päätettiin lähteä käymään Euroopassa.

Lähimpänä Eurooppa sattui löytymään Ranskalle kuuluvalta Martiniquen saarelta, jonka muuten Kolumbus etc. löysivät joskus 1400-luvun huitteilla (saaren löytöhistoriaa hieman pyöristettynä). Martinique on hyvin eurooppalainen eurooppalaisine rakennuksineen sekä ihmisineen. Aikoinaan paikalliset saaren asukkaat tekivät jonkinnäköisen kapinan saaren ranskalaisia valloittajia kohtaan. Kahinan tulos oli seuraava: kapinoitsijat 0 - ranskalaiset 1.

Myös britit ovat joskus hallinneet Martiniqueta parikymmentä vuotta, mutta ranskalaiset ottivat saaren takaisin haltuunsa myöhemmin 1800-luvun alkupuolella. Brittien vakoilulinnake lienee St. Lucian pohjoiskärjessä.

En ole koskaan nähnyt näin montaa venetarvikeliikettä. On liikettä liikkeen perään, kaikkiin pääsee näppärästi jollalla taikka kävellen. Taisimme käydä ihan vain shoppailemassa yhteensä kymmenessä veneliikkeessä. Vierailimme myös ihan tavallisessa ostoskeskuksessa, johon pääsi pientä jokea pitkin Dorfilla. Ostoskeskuskin oli täynnä venetarvikeliikkeitä.

Kaiken kaikkiaan Martinique on oikein hieno saari ja ihmiset ovat avuliaita sekä ystävällisiä. Täällä on myös suurin koskaan näkemämme satama – aivan älytön määrä veneitä. Sataman lisäksi veneitä on joka puolella ankkurissa sekä poijussa. Veneiden kirjo on tämän lisäksi melkoinen; on superjahtia ja on haastavampia tapauksia. Yksi näkemämme mies asuu veneessä satamassa. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista (täällä). Hauskemman tarinasta tekee se, että veneen moottorin tilalle hän on asentanut pesukoneen koska pesukoneella on satamassa huomattavasti merkittävämpi rooli kuin moottorilla.

Me sen sijaan olemme tyytyväisiä Volvo Pentaamme ja vaihdoimmekin siihen filtterit ja öljyt.

Öljyistä tuli mieleen diesel ja siitä bensa. Pelastimme erään venezuelalaisen miehen ajelehtimasta Atlantille. Kaveri oli käynyt hakemassa rannasta muutaman rommipunssin ja lähtenyt takaisin veneelleen. Matkalla veneelle bensiini oli sattunut loppumaan, eikä airoja sattunut tulemaan matkaan mukaan. Tilanne oli siinä melko lähellä suurempaa hässäkkää, sillä olimme viimeinen vene ennen aavaa ulappaa, johon voimakas pasaatituuli kuljetti miestä nopeaan tahtiin. Huomasimme kuitenkin täysin sattumalta, että ulkona huutaa (kyseessä oli myöhäinen ilta ja pimeä kuinkas muutenkaan) kaveri ja indikoi varsin universaalisti haluavansa apua.

Pelastusoperaatio alkoi vastaavan pelastusmestari Sundqvistin näyttäessä valonheittimellä valoa takakannelta kun pintapelastajat Leppä & Raita lähtivät merille Dorfin kanssa. Saimme kaverin kiinni ja hinattua tukialus Dysseliin. Annoimme hänelle myös vähän menovettä, jotta pääsisi takaisin veneelleen. Vaikka täällä purjehtiessa ja Karibialla yleensäkin näyttää aina törmäävänsä mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin, pelastusta seurannut skene oli outo.

Taustana mainittakoon, että kävimme noukkimassa miehen yllättäen juuri sinä päivänä jolloin olimme laittaneet venettä kuntoon (vaihtaneet öljyjä ja säätäneet lämmitintä jonka testaaminen on muuten mielenkiintoista kun sen termostaatti lyö vehkeen huilille veneen lämpötilan ollessa jatkuvasti yli 30 astetta…) edeltävät kymmenen tuntia. Nälkäisenä, hikisenä ja kädet (sekä lopulta Dorf) moottoriöljyssä iltamyöhällä ei lähtökohtaisesti luonut venezuelalaismiehelle parasta mahdollista hetkeä aloittaa parantamaan maailmaa.

No, mies halusi esittää meille laajan kiitospuheen ensin ranskaksi ja tämän jälkeen espanjaksi. Häntä ei tuntunut häiritsevän lainkaan se, että emme ymmärtäneet paatoksellisen kuuloisesta puheesta sanaakaan. Kaveri meinasi myös jäädä hengailemaan kanssamme. Tilanne oli niin hullunkurinen, että aloimme jo miettiä onkohan tässä jonkinsorttinen vedätys käynnissä vai olemmekohan piilokamerassa. Lopulta hepun puhe päättyi ja mies jatkoi matkaansa.

Matka Martiniquelle ei muuten varmaankaan vastaa monen käsitystä purjehduksesta Karibian auringossa. Perinteisesti kohdalle sattui ensimmäinen oikeasti tuulinen päivä ja vedettiin kunnon 15 m/s puhurissa koko matka neljän metrin aallokossa – vastatuuleen.  

Martiniquen Channel on pitkään matalaa ja Atlantin aalto nousee suureksi ja teräväksi. Päivän päätteeksi saattoi kaivella suolakiteitä korvakäytävästä. Ajoimme kutteripurjeella ja 2. reivillä. Kutteripurje tuntui kuitenkin olevan tähän(kin) keliin liian vähän, joten lisäsimme hieman genuaa vauhdittamaan menoa. Reilusti reivatulla genualla, kutteripurjeella ja kakkosreivillä Dyssel seilasi vasta-aallokkoon hyvää kyytiä, vaikkakin aallot lensivät jälleen kannen yli (muutama koko veneen yli) ja touhu näytti niin coolilta, että ohilentänyt helikopteri kääntyi takaisin ja lensi ohitsemme noin viidenkymmenen metrin päästä. Muita veneitä ei juurikaan mestoilla näkynyt muutamaa myötikseen pudottelevaa purjevenettä lukuun ottamatta.

Eräs tulisempi puuska katkaisi reiviköyden isosta. Emme yleensä sido isopurjetta naruilla nippuun, vaikka se parantaakin periaatteessa näkyvyyttä (eipä isommilla merillä edessä oikeastaan mitään kiinnostavaa ikinä olekaan). Narut voivat tällaisessa taikka jossakin rinnastettavassa epätyypillisessä tilanteessa tehdä ikävää jälkeä purjeelle. Kaikilta vahingoilta kuitenkin säästyttiin. Varalla meillä on muuten melkein identtinen uusi isopurje. 

-ossi

Nice to be nice

Nice to be nice

On vähän erilaista kuin keskellä Atlanttia. 

Käytiin jätkien (ja Marin) kanssa purjehtimassa vajaa parin viikon setti St. Lucialta etelään kohti päiväntasaajaa. Ihan päiväntasaajalle ei keritty, koska väliin mahtui huisisti mitä erilaisimpia paikkoja. Olemme jo jossain määrin sisäisesti hyväksyneet sen, että viikonpäivästä saati päivämäärästä kartalla pysyminen ei enää oikein luonnistu. Itse asiassa, vuodestakaan ei tuossa yhdessä vaiheessa ollut aivan täyttä varmuutta.

Tämän lisäksi saarivaltioissa pyörimisen varjopuolena on myös valtiollisten rajojen hämärtyminen ja tältä osin on nähtävästi myös mahdollista unohtaa missä maassa sitä oikein kulloinkin on.

Ensimmäinen stoppi liittyy luonnollisesti Piton –vuoriin [pi-TON], joiden välissä vietimme poijussa muutaman yön. Pitonit ovat kaksi 700 metriä korkeaa jyrkkää nyppylää, joiden väliin mahtuu paljon kovia pystyvirtauksia ja täysin epäsäännöllisiä tuulia. Nämä tulivuoriperäiset hässäkät sattuvat muuten olemaan myös maailmanperintökohde. 

Vuorien pohjalla oleva pohjukka on täysin suojassa aallokolta, joten tuulenpuuskista huolimatta nasta mesta käydä pyörähtämässä ennen St Vincentille lähtöä. Piton –vuoret tulivat eittämättä tutuiksi myös St Lucian paikallisoluen etiketeistä, joissa komeat kaksi mäkeä on kuvattu St Lucian eteläpuolelta.

Teemu piton kädessä Pitonit taustalla.

Matka jatkui avomerelle, tosin tällä kertaa Karibianmeren aalloissa surffaillen edelleen suuntana etelä. Lähdimme aamulla ennen auringonnousua, sanotaanko joskus aamuviiden jäljestä päämääräänä Bequian lahti Saint Vincent & Grenadiineilla. Kävimme matkalla katsastelemassa Pirates of Caribbean –elokuvien kuvauspaikkoja. Emme tosin tavanneet Johnny Deppiä. 

Pärjäsimme myös aika hyvin viiden veneen ad hoc St Lucia – St Vincent Open Racessa. Muut veneet olivat n. 50 –jalkaisia uudehkoja vuokrakatamaraaneja, jotka satuimme voittamaan navakassa avotuulessa. Strategiamme lähti liikkeelle purjehduslegenda Mikki Bernerin innoittamana – täyspurjein, aina.

Vauhdikkaan seilin jälkeen päädyimme Bequian lahteen, jossa veneitä oli ankkurissa ja poijussa vierivieressä kymmenittäin. Bequian kaduilla kävimme sisäänkirjauttamassa itsemme sisään St Vincentille ja Grenadiineille. Sisäänkirjautumisen jälkeen ostimme banaanileipää ja jatkoimme matkaa kohti Mustiquen [mys-TIK] saarta.

Mustique olikin paikkana melkoinen. Saavuttuamme pelipaikalle Mustiquen lahteen, kaveri tuli veneellä laittamaan köytemme kiinni poijuun ja toivotti tervetulleeksi Mustiquelle. Samalla hän kertoi touhun maksavan 300XSD, 100USD taikka 70EUR. Lisäksi sataman tyyppi järjesti meille tervetuliaisajelun saaren ympäri. Ajelulla kävimme morjenstamassa Tommy Hilfigeria, Peter Lynchiä, Mr. Lacostea, Bryan Adamsia, Puman porukoita sekä Brittien kuningashuonetta. Kaikki eivät olleet kotona. Sen sijaan näimme useita kilpikonnia.

Aamupalaa Mustiquella

Mustiquella on tätä nykyään yksi hotelli, jossa on seitsemän huonetta. Mestoille pääsee näppärästi yksityiskoneella. Lentokenttä on rakennettu mäkeen, jotenka laskeutuminen suoritetaan alamäkeen. Erään potkurikoneen kapteeni joutuikin yrittämään laskeutumista useita kertoja ennen onnistumista. Lieneeköhän säilyttänyt työpaikkansa, sillä heti seuraava kone laskeutui ensimmäisellä yrittämällä. Kävimme myös parilla biitsillä, joista ensimmäinen oli The Macaroni Beach. Rannalla ei ollut soveliasta ottaa valokuvia, sillä saaren omistajat haluavat rannan säilyvän ns. mitä tapahtuu biitsillä jää biitsille –tyyppisenä.

Rantakahvila

Purjehtijalle Mustique on Helsingin hintatasosta riippumatta yksi Karibian must kohteista. Saarella kaikki on laitettu enemmän kuin viimeisen päälle ja meininki on hyvin ystävällistä. Arki saarella muistuttaa monilta osin Suomea siinä mielessä, että lapset käyvät itse 16 henkilön koulussaan ja pyörivät ympäri saarta. Tätä turvallisempaa on vain Utössä. Mustiquen saaren pienen kokonsa vuoksi paikka ei ole kovin ihanteellinen kovalla tuulella, sillä maininki kiertää saaren helposti aiheuttaen keikuntaa. Tästä huolimatta poijut olivat uusia ja suunniteltu suurille jahdeille, joten keinumisesta huolimatta satama vaikuttaa hyvin turvalliselta myös olosuhteiden osalta. Veneemme keinui hieman poijussa tuulen Atlannilla puhaltaessa noin 12 m/s.

Melko idyllistä

Mustiquelta jatkoimme matkaa kohti Grenadiinien saaristoa kiemurrellen esimerkiksi Union Islandin ohitse. Varsinainen määränpäämme siinsi edessä: Tobaco Cays of Grenadines. Monesti Karibian hienoimmaksi paikaksi äänestetyt paratiisisaaret ovat täydellisen eristyksissä kaikesta. Saarilla ei ole lainkaan kiinteitä rakennuksia eikä siellä asu kukaan. Massiiviset koralliriutat suojaavat valkoisia hiekkarantasaaria Atlannin armottomalta aallokolta. Paikka on mitä ihanteellisin kitesurffaukseen, snorklaukseen taikka vain olemiseen.

Saarille lähestyminen on tarkkaa puuhaa ja suosittelemme kaikille paperisia karttoja ja tarkkaa optista navigointia tarkkaillen veden väriä. Parhaimmat ankkuripaikat ovat ehdottomasti saarten itäpuolella, josta avautuu näkymä suoraan kohti Afrikkaa. Saarten itäpuolelle pääsee parhaiten saaren pohjoispuolelta muutaman koralliriutan välistä. Ankkurointi on siinä mielessä ihanteellista, että syvyyden voi valita melko vapaasti ja pohja on melkeinpä kokonaan hiekkaa. Paikka on kuitenkin melko tuulinen, sillä tuulensuojaa ei ole lainkaan. Meidän ollessamme tuuli oli tasaista pyörien 10 m/s molemmin puolin. Aaltojen jäädessä koralleihin, ei tuuli kuitenkaan aiheuta lainkaan ongelmia.

Kävimme tutkimassa aluetta joko uiden taikka Dorfilla (M/S Dorf – Dysselin moottoroitu jolla, karibialaisittain dinghy) mukanamme vedenalaiset kamerat ja sukellusvermeitä. Paikalliset nähtävyydet lienevät muualla melko harvinaiset merikilpikonnat. Pääsimme poseeramaan merikilpparien kanssa muutaman metrin syvyydessä merisiilien miinoittamalla rannalla. Toisena päivänä kävimme vastapäisellä biitsillä myös sukeltelemassa. Maihinnousu rantaan valpastutti rannalla aurinkoa ottaneet iguaanit. Nämä liskot ovat reilun metrin mittaisia rauhallisia kasvissyöjiä, jotka tarvittaessa puolustavat itseään läimäyttämällä vihollista hännällään taikka vain rehellisesti puremalla. Iguaanit, kuten suurin osa muustakin Tobaco Caysien porukoista, nauttivat rauhasta, merestä ja auringosta. Muiden purjehtijoiden saapuessa rannalle myöhemmin aamusta loputkin iguaanit päättivät suunnata piiloon. Veneemme oli tämän iguaanirannan melko välittömässä läheisyydessä, joten päätimme Teemun kanssa oppikirjamaisesti uida poispäin rannasta takaisin veneelle, joskin vastavirta –ja tuuli hidastivat etenemistä.

Tobaco Caysiltä lähdimme navakassa vastatuulessa takaisin kohti St Luciaa. Matkalla takaisin otimme välistopin uudelleen Bequiassa. Tämän jälkeen kävimme nopealla viisitillä St Vincentin pääkaupungissa, Kingstownissa. Nimestään huolimatta paikka vaikutti varsin erilaiselta – paikka muistutti monelta osin Tangeria. Opaskirjat eivät suosittele paikassa vierailua, eikä sen puolesta siellä muita turisteja ollutkaan.

Lähtökohtaisesti tarkoituksemme oli nopeasti rantautua (laivalaituriin, taas..) ja käydä kirjautumassa ulos maasta ja jatkaa kohti St Luciaa. Odotellessamme uloskirjautumista laivalaiturissa, muuan univormuun pukeutunut mies tuli ilmoittamaan, että olemme laivalaiturissa johon suuret laivat kiinnittyvät. Meinasin todeta tälle hienoon virkapukuun sonnustautuneelle miehelle keskellä 400 metriä pitkää betonilaituria, että asia ei tullut meille aivan täysin yllätyksenä. Myöskään kiinnittyminen tähän laivoille suunniteltuun kolme metriä korkealle tasolle ei ollut aivan yksinkertaista. Katsoin kuitenkin miehen äänensävyn ja kiireellisyyden perusteella paremmaksi todeta lähtevämme laiturista asap.

Jos onnistuimme jättämään isoja vuokraveneitä avotuulilla (!) taaksemme vaikkei tässä tietenkään kisaamassa kukaan ollutkaan, niin vastatuuliosuudella liidimme kevyesti kärjessä – Dyssel liiti kepeästi navakassa tuulessa aluksi 2. reivillä ja myöhemmin 1. reivillä. Ja vesi lensi. Lempeän Karibian saaristopurjehdusosuuden jälkeen ei tarvinnut mennä enää uimaan.

Uudenvuoden lähestyessä purjehdimme Marigot Bay –nimiseen suojaisaan poukamaan, jossa uudenvuoden juhlintaan kuului ruokailu mukavassa ravintolassa. Emme päässeet ravintolan laituriin syväytemme vuoksi, jotenka siirryimme sataman (tai no hotellin resortin) laituriin muutamaksi päivää.

Marigot Bay, Ihan OK paikka hengata hetken aikaa.

Karibialle kanssamme purjehtimaan saapunut Mari sekä Tuomas ja Teemu lähtivät takaisin kotisuomeen Marigot Baysta muutama päivä sitten ottaen muutaman hetken välistopin hieman hektisemmässä New Yorkissa. Teemu ja Tuomas ehtivätkin viettää Dysselissä noin puolitoista kuukautta, jonka aikana mobilisoiduimme Kanarian sateesta Karibian lämpöön.

Suuri kiitos vielä koko Atlantticrew’lle; Mirvalle, Teemulle ja Tuomakselle!

Marigot Bayn hotellin resort on hulppea paikka. Satamamaksuun kuuluu hotellin palvelut, joten olemme käyneet sataman salilla, porealtaalla ja poolilla, sekä saunassa ja höyrysaunassa. Saunaa emme tosin saaneet päälle ja höyrysauna oli ilmeisesti tarkoitettu joihinkin hoitoihin, vaikka löysimmekin paikan aivan omatoimisesti.

Saimme toissapäivänä varattua myös paikat The Rainforest Hideaway ravintolasta, joka on piilossa poukaman toisessa päässä. Ravintolaan pääsee vain veneellä, joten soutelimme Dorfin kanssa mestoille Hoskilta Jukan suositeltuaan meille raflaa jo Lauttasaaressa! Tripadvisorin voittajaraflassa (Caribbean, fine dining) asiat sujuivat kertakaikkiaan täydellisesti – pieni ravintola oli viihtyisä meren päälle laiturille rakennettu terassi, jonka ruoka oli uskomattoman herkullista. Ravintolassa viettämäämme neljään tuntiin mahtuikin monen monta ruokalajia keittiön tervehdyksineen. Dyssel suosittelee 5/5.

Marigot Bayn satama on kyllä upea, vaikkakin huvittavana anekdoottina eräs huuteleva sataman kaveri kovaan ääneen ilmoittelikin, että veneemme kaatuu näissä olosuhteissa merellä. Oli miten oli, kansainvälinen lehdistö sen sijaan on kirjoittanut veneestämme seuraavaa:

“The Philip Hitchcock Award for safety was given to the Finnish yacht Dyssel for their excellent preparation in Las Palmas, setting an example for ocean sailors everywhere.”

 – noonsite.com

World Cruising Club kokoaa maaliintulomme vielä hieman tarkemmin sivuillaan artikkelissa An emotional finale to ARC 2014:

“[…] Despite losing a blade of their propeller some 200 miles from Saint Lucia, they displayed excellent seamanship by sailing the last bit across the line, and arrived into Rodney Bay Marina, appropriately, each crewmember still wearing their PFDs.”

- worldcruising.com

Noonsite kirjoittaa vapaasti suomennettuna, että Philip Hitchcockin palkinto annettiin Dysselille erinomaisesta ja esimerkillisestä valmistautumisesta Las Palmasissa [Atlantin ylitykseen], kun taas Worldcruising Club kehuu meitä erinomaisesta merimiestaidosta saapuessamme purjein aivan sataman ytimeen, pelastusliiveissä luonnollisesti.

Kyseiset kirjoitukset demonstroivat s/y Dysseliin asentamamme huippuluokan teknologian tärkeyttä turvallisuuden, kommunikaation ja navigoinnin saralla. Nautorin tinkimättömyys Swanien merikelpoisuudessa täydentää pakettia entisestään: isoihin aaltoihin suunniteltu vankka runko, jykevä riki ja luotettava ohjausjärjestelmä yhdistettynä uuteen teknologiaan luo puitteet ongelmattomalle ja turvalliselle merimatkalle - matkan pituudesta riippumatta.

-ossi

Joululahjaostoksilla

Joululahjaostoksilla

Dysselille hienona naisena kelpaa tietysti vain ja ainoastaan paras.

Tästä syystä joululahjamme ja myös kiitoksemme sekä huomionosoituksemme turvallisesta ja elegantista kuljettamisesta klassikkoswanillemme on uudella designilla oleva kultainen Volvo Pentan kolmilapainen taittolapapotkuri (ei ollut myynnissä timanttisena, valitettavasti..).

Kuten kaikissa hyvissä lahjoissa – ajatus on ehdottomasti tärkein. Tämän ohella muistaminen jää erityisesti mieleen, mikäli sen eteen on nähnyt paljon vaivaa. Useimmat pitävät monella tasolla arkisista lahjoista. Ajatus uuteen potkuriin lähti niin ikään hyvin arkisista asioista, kuten siitä, että olisi mukava päästä veneen kanssa liikkeelle, vanhasta kun oli yksi lapa irronnut.

Projekti uuden potkurin osalta lähti liikkeelle kerätessämme mahdollisimman monta liikkuvaa osaa sekoittamaan pakkaa: 1. Karibialla ei ole oikeaa potkuria 2. Euroopasta potkurin saa tyyliin kun meidän pitäisi olla siellä itsekin 3. Potkurin keskiosa on aivan käsittämättömän kallis 4. Omaa potkuriamme ei enää valmisteta.

Joululahjamme vaivaelementti lienee täyttynyt.

Kukaan ei oikeasti jaksaisi lukea erinäköisistä selvittelyyn ja muuhun säätöön liittyneistä työvaiheista ennen kuin uuden potkurin ostamista voitiin edes harkita, joten tiivistän rankasti: nostimme veneen ylös.

Ylösnoston yhteydessä huomasimme, että potkurin lapa oli pudonnut, sillä yksi potkurin lavan kiinnipitävän tapin sulkijapultti oli katkennut. 6 mm paksu happosesta teräksestä oleva kuusiokolopultti! Asiaa ei auttanut se, että loppu pultista oli jäänyt jengoilleen tähän överikalliiseen pikku palikkaan potkuriakselissa.

Toimintalistalla siis oli: 1. saada potkuri 2. saada potkuriin oikeat pultit ja asennusvehkeet. 3. kaivaa rikkoutunut pultti pois potkurin navasta.

Useiden eri vierailujen jälkeen Volvon Service Center sai hankittua meille oikean potkurin. Oikea potkuri sinänsä oli siinä mielessä väärä, että olisimme halunneet vasemman potkurin, joka siis meille olisi ollut oikea. Oikea vasen potkuri taasen oli hukassa koko uudesta maailmasta. Pitkän tutkimusprosessin jälkeen kuitenkin Volvo vakuutti meille, että moottorimme vaihdelaatikko toimii identtisesti mihin suuntaan tahansa, joten jos vaihdatte ”ainoastaan” potkuriakselin kiertosuunnan, homma toimii.

Jes, potkuriostoksille. Uusi bling bling potkurimme on kultainen ja hienosti optimoitu. Ostamisen jälkeen vehje piti vielä asentaa paikoilleen.

Sopivasti jouluaattona veneemme oli ylhäällä telakalla. Aattoaamu alkoi seitsemän aikaa viiden metrin korkeudella fiinillä telakalla. Kuuntelimme joululauluja samalla kun pohja sai uutta maalia, vanhat anodit lensivät pois ja uusi potkuri saatiin kasattua. Ennen potkurin kasaamista käytiin etsimässä yhtä oikeankokoista pulttia muutaman tunnin ajan. Tätä ennen irrotimme potkurin napasarjan, josta piti saada irti katkennut pultti. Molemmat operaatiot veivät hetken. Napasarjan saimme itse irti, mutta katkenneen pultin irrottamiseen käytimme konsulttia nimeltä Chinaman.  Chinaman muuten hitsasi lähes tuhannen euron hydrogeneraattorin telineeseen myös oikeat hitsaussaumat, jotka näyttivät tällä kertaa todella kestäviltä. Olisi pitänyt alunperinkin teettää koko teline ammattilaisella. 

Potkurin kiinnityksen jälkeen piti enää vaihtaa akselin pyörimissuunta. Asia ei onnistunutkaan vaihteiston puolelta, koska sinne olisi tarvinnut erilaisen kiinnikkeen. Tästä huolimatta onnistuimme vaihtamaan vaihteen kaasukahvan puolelta. Suomeksi siis vaihdoimme vanhan pakin osoittamaan eteenpäin ja uusi pakki on vanha eteenpäin. Homma tehtiin ”näppärästi” veneen taaimmaisessa kolossa, melkeinpä saunalukemissa.

Melkoinen jouluaatto siis – näissä joululahjatunnelmissa on hyvä jatkaa joulua.

Koko potkurisäätö olisi karahtanut karille ilman Volvon innovaatioita vaihdelaatikon osalta. Satuin tämän säädön yhteydessä huomaamaan, että Volvolla taitanee olla tähän liittyviä keksintöjä melkoinen kasa. Hieno juttu!

Toivotamme kaikille oikein mahtavaa joulua ja erityisen mieleenpainuvaa vuotta 2015. Meille vuosi 2014 oli monessa suhteessa erityinen.

Dyssel jatkaa matkaa St. Vincentin ohitse kohti Mystiqueta. Mystique on muuten varmaankin aikamoinen paikka, kysymyksessä on sen 500 asukkaan yhteisomistama saari, jonka operatiivista toimintaa pyörittää yhtiö. Kirjoittelumme jatkunee myös samaan tahtiin ensi vuonna.

 -ossi

Suomalaisten juhlaa!

ARC 2014 päättyi eilen juhlalliseen palkintojenjakotilaisuuteen St Lucialla. Lähes kolmen tunnin mittaisessa tilaisuudessa palkittiin lukuisia veneitä hyvinkin erilaisissa kategorioissa. Tilaisuus osoitti erinomaisesti ARC:n luonteen: kyse on Cruising-luokassa ennen kaikkea leikkimielisestä kilpailusta ylittää Atlantti. Tunnelma oli katossa, kun pitkä koitos palkittiin tällaisella tilaisuudella.

Palkintojenjakotilaisuus oli suomalaisten juhlaa. Palkintoja Suomeen ikäänkuin ropisi vain ja kerrankin kansalaisuusylpeytemme nousi esille. Kilpailullisesti parhaiten menestyivät suomalaiset veneet: Defyr (mm. 3. kokonaiskilpailussa Cruising-luokassa ja oman lohkonsa voittaja), Leopard by Finland (oman kilpalohkonsa voittaja ja koko ARC:n kaikkienaikojen rataennätys) ja Monster Project (aiemman ARC:n rataennätyksen rikkominen). Huikeat onnittelut kaikille!

Dysselin koko miehistö pääsi myös kaksi kertaa lavalle vastaanottamaan palkintoja. Tänä vuonna ARC palkitsi mm. joka luokan 10:ksi parhaan veneen. Dyssel kävi pokkaamassa tämän palkinnon luokassa G. Dyssel oli sijoitettu G-luokkaan (hitaimmat veneet) jo Las Palmasissa, sillä veneemme on näissä valtameripiireissä kohtuullisen pieni (ja sitä kautta suhteellisesti laskettuna myös hidas suurempiin veneisiin nähden), vaikka Suomessa ei veneellä aina meinaa satamaan edes mahtua. Veneiden keskikoko ARC:ssä on viime vuosina kasvanut huimaa vauhtia. Tänä vuonna keskiarvovene oli n. 50-jalkainen (Dyssel on 41')!

Lisäksi Dyssel palkittiin "Philip Hitchcock Award for Safety" -palkinnolla. ARC oli valinnut, että Las Palmasissa kaikkiin veneisiin tehtyjen turvallisuustarkastusten perusteella Dysselissä oli turvallisuusasiat parhaiten kunnossa kaikista ARC:n osallistuneista veneistä. Dyssel kiittää tästä palkinnosta ja suuresta huomionosoituksesta tässä ehkä tärkeimmässä osa-alueessa valtameripurjehduksessa! Ja ennen kaikkea tämä on suurin voitto meille. Kuten aiemminkin kirjoitimme - tarkoituksena ei ollut kilpailla, vaan ylittää valtameri mukavasti ja turvallisesti.

Safety-palkinnon saaminen oli iso tunnustus meidän ennen kaikkea ajatustyöstä turvallisuusasioiden osalta, erinäisistä pienistä asioista/innovaatioista veneessä ja suunnitelluista "turvaprosesseista" jos jotain olisi sattunut. Voisi lienee olla paikallaan avata näitä jossain myöhemmässä blogipostauksessa muillekin valtameripurjehtijoille, sillä aihealue lienee jokaisen mielessä kun lähtee suurelle merelle.

Dyssel kiittää ja kumartaa ARC:lle! Hieno tapahtuma. Suosittelemme. Tästä on hyvä lähteä viettämään joulua.

// Arimo

PS. Pienenä yksityiskohtana on pakko mainita paikallisten tarjoilijoiden kulttuuri tarjoilla cocktailpaloja päätöstilaisuudessa: väistellään minkä ikinä keretään tarjottimen kanssa ihmisiä sitten, ettei vahingossakaan kukaan onnistu tyhjentämään tarjotinta ARC:n järjestämistä ilmaisista cocktailpaloista. Onneksi ainakin Antti otti tämän vastaan viimeisenä ARC-haasteena ja onnistui kalastamaan näppäryydellään ja takaapäin yllättämällä vähintäänkin illallisen verran tarkoin varjeltuna coctailpaloja :)

PPS. Kuvagalleriaamme on ylityskuvien yhteyteen lisätty muutama kuva palkintojenjakotilaisuudesta.

Dysselin reitti Atlannin ylitse (korostettu keltaisella)

Dyssel lavalla vastaanottamassa Safety-palkintoa (kuva: ARC)

Dyssel - 10. Cruising G (kuva: ARC)

Kuvia Atlannilta

Nyt sandi.fi:n kuvalinkin kautta on tsekattavissa muutamia kuvaotoksia Atlannilta (ja siihen valmistautumisesta)! Toivottavasti kuvat kertovat vielä enemmän kuin blogissa olevat tuhannet sanat reissusta. Tosin kuvien kuvatekstit pyrkivät valottamaan ylitystämme entisestäänkin.

Klikkaa "All Photos", niin pääset katsomaan kaikki kuvat eikä vain niitä, mitä Google on valinnut.

Tässä myös suora linkki kuviin. Katselun iloa!

// Arimo

Atlanttifiilistelyä

Ylitettiin jätkien (ja Mirvan) kanssa valtameri maan avautuessa näkyviin vajaan 3000 merimailin jälkeen - edessä näkyi St. Lucia ja viilsimme näissä mittakaavoissa hipoen Barbadosta.

Olemme maantieteellisesti siis Amerikoissa. Onko Atlantin ylitys sen sijaan millään tavoin Amerikan temppu? Kanarialta Karibialle Atlantin ylitystä dominoi muutama keskeinen elementti:

Myötätuuli. Myötätuulessa purjehtiminen on monelta osin rentoa ja mukavaa. Swanissa teak-kansi pysyy kuivana ja keulassa voi ottaa aurinkoa verrattuna samaan taikka paljon vähäisempään sivuvastaiseen purjehdittaessa, jolloin aallot lentävät veneen kannen yli ruorille. Toisaalta myötätuulipurjehdus asettaa monia haasteita ja riskejä. Ehkä konkreettisin riski on tietynlainen vauhtisokeus, johon pääsee helposti viisi päivää purjehdittua samalla purjeella. 15 m/s tuuli tuntuu kuumassa kesähelteessä rennolta purjeveneen kulkiessa yli 7 solmua eikä ruoria tarvitse juurikaan kääntää. Meidän veneemme kohdalla sama pätee vielä huomattavasti kovemmassa tuulessa, jolloin veneen nopeus nousee vielä muutamalla solmulla. Tällöinkin vene kulkee erittäin kivasti, vaikka purjeissa olevat voimat ovat kasvaneet valtaviksi.

Kuvaava esimerkki edellisestä skenaariosta löytyy kuluneelta viikolta, jolloin ajelimme Tuomaksen kanssa kahdeksaa solmua hyvässä surffissa. Olosuhteet olivat ihanteelliset koko päivän tuulen ollessa jotakin 12 m/s, täysin myötäistä. Yöllä tuuli nousi salakavalasti ensin muutaman metrin. Tämä prosentuaalisesti parinkymmenen prosentin nousu lisäsi radikaalisti nopeuttamme, jolloin kuljimme pelkällä isopurjeella jäätävää kyytiä. Tuuli jatkoi kuitenkin nousemistaan pikkuhiljaa. Vene kulki täydellisesti, mutta mietin jo purjepinta-alan pienentämistä reivaamalla isopurjetta. Reivaamme kolmestaan ollessamme normaalisti kahdestaan, mutta kolmestaan tai neljästään homma on nopeampaa.

Tuuli kuitenkin nousi entisestään. Tilanne oli jossain määrin turhauttava, sillä tiesin tuulen sinällään olevan mielestäni melko optimi isopurjeelle veneen kulkiessa aallokossa paljon paremmin jos purjeissa on kunnolla painetta. Yö oli synkkä ja pimeä ja päädyin herättämään seuraavan vahdin reivaamaan, koska ukkospuuskien todennäköisyys oli kohtuullinen – reivaamaton isopurje olisi tässä tilanteessa ollut liikaa. Koko tämän ajan olimme ajelleet Tuomaksen kanssa t-paidassa ja sortseissa.

Reivaamme isopurjeen perinteisesti vastatuulessa. Laitoin vedenpitävät purjehdushousut, nappasin takin naulakosta ja painelin keulakannelle maston paikkeille odottelemaan vastatuuleen kääntymistä. Käännyimme neljän metrin vasta-aallokkoon about 18 m/s tuulessa. Tämä aiheuttaa välittömästi sen, että mastolla saa tuta aaltojen voiman kannen yli paiskautuvien aaltojen pyrkiessä heittämään miestä takaisin veneen takaosiin. Reivaamisen jälkeen olin aivan täysin litimärkä. Sisälläkin herättiin siihen höykytykseen. Reivauksen jälkeen käännyimme jälleen myötätuuleen, jolloin takki oli aivan liikaa ja housut saattoi vaihtaa heti sortseihin. Myös lasit ja lautaset pysyi jälleen pöydillä. Myötäisissä tuulissa on hankalaa havaita todelliset olosuhteet. Siksi myös veneestä putoaminen on no-go.  

Toinen myötätuulen ongelmallisempi elementti on tuulensuunta. Jos purjehtii aivan täysin myötätuuleen, purjeita on vaikeaa saada vetämään. Tähän on pari eri vaihtoehtoa: 1. muuttaa kurssia siten, että tuuli tulee enemmän sivumyötäisenä. Ongelma on Brasiliaan tai Islantiin päätyminen. 2. lisätä purjepinta-alaa. Tämä tarkoittaa spinnua, jolla homma voi lähteä näpeistä. Olemme myös huomanneet veneen kulkevan todella hyvin täysin myötuuleen spinnulla. Tällöin isopurje on kuitenkin laskettava. Pelkällä spinnulla ajeleminen ei taasen ole aivan täysin ongelmatonta myöskään, koska mahdollisen hässäkän sattuessa spinnun saa laskettua isopurjeen takana helposti. Olemme kyllä saaneet spinnun alas melko helposti ilman isoa päästämällä spinnun skuuttia huomattavan määrän synkronoidusti keulan alasvedon kanssa.

Kirjoitin muistaakseni yhdestä spinnutapauksesta englanniksi aiemmin. Kysymyksessä on loppuviimein aika raju purje (170 neliötä) valtameren aallokkoon & satunnaisiin puuskiin. Toisaalta spinnulla veneemme kulkee ehdottomasti tasaisimmin ja kaiken kaikkiaan parhaiten. Rannan lähistöllä spinnukikkailuista saa hyviä saunatarinoita, mutta 1500 kilometrin päässä rannikosta venettä ei ole järkevää kaataa ympäri. Tästä syystä pyrimme pitämään aina spinnulla ajellessa järjen mukana.

Auringonpaiste. Aurinkoa riittää Atlannilla melkeinpä jokaiselle päivälle niin paljon, ettei sitä tarvitse purkittaa. Suomalaiseen mittapuuhun lämpimiltä Kanariansaarilta lähtiessä etelään Karibialle, lämpötila nousee noin 7 astetta matkan aikana. Lämpötilan nousu merkitsee aikamoista hellettä. Kuumaa ohjatessa, laittaessa ruokaa, nostaessa purjeita, nukkuessa. Alati lämpiävä merivesikään ei pysty loputtomiin tarjoamaan viilennystä. Lämpöä ja kuumutta ei pääse pakoon, joten asian kanssa pitänee elää.

Megalomaanisen helteen iskiessä veneen suosituin tila löytyy sisätiloista kaikkien puhaltimien siirtäessä veneeseen tuoretta ilmaa.

Ympäröivä meri. Teemme tasaisin väliajoin huoltotsekkauksia, joihin kuuluu mm. maston kaikkien kiinnikkeiden, prikkojen ja systeeminen tarkastus. Noin 20 metrin korkeudelta näkyy teoreettisesti noin 70 mailia kirkkaalla ilmalla (ja isossa aallokossa siellä itse asiassa heiluu..) Katsoessaan minne tahansa, ei tällä reilun 100 kilometrin säteellä näe muuta kuin aavaa merta. Vaikka näkymä sisältää pelkkää merta, tuntee helposti että korkealta näkyy huomattavasti kauemmas! Tämän lisäksi kartasta voi tarkistaa, että pohjoisessa ja etelässä ensimmäinen vastaantuleva objekti on todennäköisesti jäätikköä ja länsi-itä suunnassakin välimatkaa on ylityksen keskivaiheilla pitkälti yli 1000 mailia.

Aava meri tekee mielestäni tästä puuhasta hienoa – erityisesti kirkkaana yönä Atlantti on tuulestaan huolimatta täysin hiljainen ja rauhallinen tähtitaivaan heijaustuessa maininkiin. Pilvisenä iltana sen sijaan on niin pimeää, ettei meinaa edes erottaa maston ääriviivoja.

Välimatkojen suuruus pakottaa omatoimiseksi ja omavaraiseksi. Merivirtojen ja vallitsevien tuuliolosuhteiden vuoksi käytännössä katsoen suurin välimatka sivistyksen pariin on pitkälti yli 2000 merimailia, sillä noin 2-3 päivän purjehduksen jälkeen kääntyminen Kanarialle ei ole oikein enää mahdollista. Merellä ei siis parane loukata, pudota mereen taikka hajottaa veneestä mitään kriittistä. Herpaantuminen spinnulla ohjatessa voi aiheuttaa suuren vahingon – eikä apua ole tulossa.  Toisaalta nykyinen teknologia mahdollisti meidän jatkuvan spottauksen ja sen, että fanijoukot tiesivät itseämme tarkemmin missä milloinkin menemme. Tämän lisäksi AIS antoi useimmin jotakin dataa lähistöllä (lue sata kilsaa) olevista aluksista.

Aallokko. Aallot määrittelevät ulkona olevan kelin ehkäpä yli 80 prosenttisesti – lämpimissä ilmoissa vesisade ei haittaa ja kovemman tuulen puhaltaessa voi laittaa pitkähihaista päälle. Sen sijaan aaltoja pakoon ei veneessä pääse. Meinasit sitten lukea, katsoa leffoja, nostaa purjeita tai keittää kahvia, aallokko muistuttaa jatkuvasti olemassa olostaan. Jatkuvat aallot pitävät myös sisäiset vatsa –ja selkälihakset kunnossa (ulkoisten vatsalihasten osalta meillä ei ole mitään näkyvää dataa toistaiseksi käytettävissä). Omasta mielestäni koko veneen balansoiduin paikka on ruorin takana, jossa lähes aina ajelen seisten jolloin voi heilua aaltojen mukana.

Suola. Kaikkialla on suolaa. Mikään ei enää kuivu. Joka maksaa merisuolasta enemmän kuin tavallisesta suolasta kaupassa sen eksklusiivisuuden vuoksi, on suuren puhalluksen uhri.

Fiilis. Omanlaisen mausteen ylitykseen antoi St. Lucian jo näkyvissä, viimeisenä iltana tapahtunut outo potkurinlavan putoaminen. Saatoimme osua johonkin, esimerkiksi meriruohokasaan (viimeisen viikon kohtasimme jäätäviä jalkapallokentän kokoisia syviä merilevälauttoja), jonka veto oli valmiiksi mahdollisesti löystyneelle potkurinlavalle liikaa. Tilanne oli jälkikäteen ajateltuna hullunkurinen: jatkuva kiikarointimme palkittiin vihdoin Arimon nähdessä mahdollisesti St. Lucialta näyttävä piste taivaanrannassa (olimme siis sopineet juovamme Champagnea kun maa näkyy ja kukaan ei halunnut mennä nukkumaan ennen kun se hiton maa ilmestyy näkyviin, ylläri). Asia haluttiin kuitenkin varmistaa ja kävin mastossa tarkastamassa tilanteen. Jo toisten saalinkien kohdalla maa kirjaimellisesti avautui näkyviin suuren kilometrin korkuisen vuorenhuipun ilmestyessä horisonttiin kuin keskeltä valtamerta. Matkaa oli reilut 50 mailia, eli melkein kaksi kertaa Ahvenanmeren verran. Pimeys ehti sopivasti laskeutua siten, että laskeuduin mastosta hämärässä pimeän laskeutuessa merelle. Aivan mieletön fiilis täytti koko veneen – tehtiin se!

Sitten kuului huonolta kuulostava klong ja koneen potkuriakseli alkoi tärräämään. Uikkarit jalkaan, valonheitin messiin ja mies mereen.

Sukelsin veneen alle, jälleen, Antin pitäessä turvaköyttä sopivalla kireydellä (Niin joo, pari yötä sitten oli samanlainen skenaario: hirveä möntti meriruohoa esti potkurin avautumisen ja koneesta lähti tehot pois. Piti käydä sukeltamassa ja koukkimassa se ruoho sieltä pois. Hyvällä tuurilla saimme pitkän köynnösmäisen kasan tätä tavaraa irti potkurista ja homma jatkui.) Ensimmäinen sukellus oli kuitenkin heti aamun valkeuduttua, joten kirkkaassa vedessä kaikki näkyi selkeästi. Tällä toisella reissulla sysimusta yö ja pimeys loivat pientä lisämaustetta tehtävään. Pimeydestä päätellen ei varsinaisesti voinut sanoa olevansa veden alla. Tehokkaan ja muiltakin osin mielestäni oikein käyttökelpoisen IPX8 vesitiiviin Waypoint valonheittimemme kanssa mereen sai valoa – potkurin tukipalkissa näytti olevan kasa köynnösruohoa tiukasti kiertyneenä potkuriakselin ympärille. Tästä huolimatta potkuri näytti oudolle. Koska pimeässä ympäristössä ei oikein saanut täyttä kuvaa potkurin tilanteesta meriruohon viilettäessä koko ajan ohitsemme – ja meidän samalla lipuessa kohti St. Luciaa, Teemu tuli auttamaan köynnöksen kanssa. Sukelsin potkurin eteen ja näytin Teemulle valoa hänen taistellessa meriköynnöstä vastaan. Teemu taisteli köynnöksen irti ja karu tilanne paljastui: potkurista puuttui yksi lapa.

Nousin pintaan ja ilmoitin varmaankin painokelvottomasti potkurinlavan olevan 4 kilsan syvyydessä. Analysoimme tilannetta hetken ja päädyimme vielä valokuvaamaan potkurin, koska öisessä meressä ei oikein pystynyt tekemään täyttä due diligenceä potkurin tilasta ja tilanteesta. Tässä kohdassa ajattelinkin jo, että saattoihan olla että näimme Teemun kanssa virheellisesti lavan puuttumisen (potkuri on Volvon ja elliptisen muotoinen ja näyttää aika hassulta meren alta katsottuna joka tapauksessa), ei mitenkään optimistinen suhtautuminen…? Kolmannella filmaussukelluksella Teemu toimi valomiehenä ja meikäläinen toimi kameramiehenä. Kuvista näkyy potkurinlavan puuttuminen selvästi.

Vaikka olimme juuri käytännössä ylittäneet valtameren, hankala tuleva korjaus varjosti tilannetta ikävästi. Tämän lisäksi jouduimme purjehtimaan melkeinpä nollatuulessa kohti St. Luciaa, johon emme voi rantautua ilman koneemme apua. 

Seuraavana aamuna homma kuitenkin kirkastui: hinaus järjestyi ja ARC:n henkilökunta sekä monien kaveruusveneiden kuten Defyrin ja Jo:n porukat olivat laiturilla vastaanottamassa köysiä – huikea effort, kiitämme kaikkia avusta! Ennen satamaantuloa krysimme kuitenkin komeasti maaliviivan yli summerin soidessa ja VHF:sta kantautui ”Dyssel, Dyssel, this is ARC Finish Line. Congratulations on completing the ARC2014.”

Merellä on siis pyrittävä elämään hetkessä, koskaan ei tiedä mitä hetken päästä tapahtuu. Oli se sitten banaanikakun lentäminen vaatekaappiin kovassa aallokossa taikka vaikkapa potkuriepisodimme. Meininki voi muuttua nopeasti. Tämän lisäksi kaiken lähtökohdaksi pitää ottaa asenne - "kyllä me vielä luultavasti tällekin hommalle nauramme, joskus."

Niin sitä sitten ylitettiin ensimmäinen valtameri.

ps. toivottavasti blogin reunoihin ilmestyneet ilmoitukset eivät haittaa blogin luettavuutta - toivomme luonnollisesti myös näiden blogipalvelumme yhteistyökumppaneiden mainosten herättävän lukijoiden kiinnostuksen. 

 -ossi