Päivittelin kipparin kuulumiset Atlannilta viimeksi puolen välin tienoilta. Nyt matkaa on tehty siitä eteenpäin ja voisi olla "loppukatsauksen" aika, vaikka keulaköydet eivät vielä St. Lucian laiturissa olekaan – ja vielä viimeinen ponnistus on jäljellä.
Kelloja on siirretty matkan edetessä pyrkien olemaan aina oikealla aikavyöhykkeellä jo sen takia, että vahtiluettelomme toimisi fiksusti ja aamupala tarjoiltaisiin aina auringon noustessa. Tänään siirsimme veneaikaa vielä kerran, päätyen samalle aikavyöhykkeelle St. Lucian kanssa. Elämme täällä sen jälkeen aikaa - 4h UTC:stä, ja aikaeroa Suomeen on siis jo kuusi tuntia. Tämäkin kertoo, että alamme olla aika kaukana kotoa. Kotona ei ole myöskään turkoosin sinistä vettä, delfiinejä, valaita eikä joulukuussa lämpöä +29 astetta varjossa. Laittaa miettimään, että pitkälle purjeiden avulla pääsee, kun vaan jaksaa pyörittää ruoria (oikeaan suuntaan).
Viime yönä (miksi aina yöllä?) Ossi tuli herättämään minut n. klo 05 siihen, että potkurista oli kadonnut veto lähes kokonaan, vaikka kone oli päällä. Hmm… nämä ovat niitä herätyksiä, joita kipparina en suoraan sanoen odota. Taas uusi haaste Atlannilla. Tuuli oli juuri aiemmin ehtinyt tyyntyä ja jouduimme laittamaan koneen päälle. Saimme aikaan taas yöllinen koneoperaation (lue Ossin aiempi postaus laturimme hajoamisesta myös yöllä n. klo 04)… Samalla tuli pohdittua, että tuulen tyyntyessä ja koneen tehojen kadotessa saattaakin olla, että nautimme Atlanttia hieman pidempään. No, onneksi vika saatiin paikallistettua aamun valjettua, kun paikalle tilaamamme sukeltaja (lue Ossi) kävi pohjan alla tiedustelutehtävissä. Selvisi, että potkuriin oli jumittunut iso levälautta! Olemme jo useamman päivän ihmetelleet näitä Atlannilla siellä täällä lilluvia todella isoja levälauttoja. Onko niin, että tämäkin meri on jo näin pahoin pilaantunut? Pitäisi selvästi konsultoida jotain biologia.
Mutta tiivistetysti: Dyssel ja kaikki täällä olevat voivat oikein hyvin! Eilen aamulla oli oma aamupalavuoroni ja Dysselin miehistö herätettiin biisin "Ihana aamu" sanoituksella "voiko päivän enää ihanammin alkaa…", sillä se kuvasti hienosti viimeisiä aamujamme Atlantilla. Aurinko oli kuvankauniisti nousemassa suoraan merestä, tuuli oli sopivan myötäistä, vauhti hyvä ja aamupalaksi oli tarjolla katetussa pöydässä JuhlaMokkaa, lämpimiä vohveleita kolmen marjan hillolla, pekonia, leipää, kinkkua, juustoa ja tuoreita hedelmiä sekä ananasmehua. Mitä muuta sitä voisikaan toivoa. Tietenkin on pakko myöntää, että tunnelma Dysselissä on muuttumassa odottavaksi: odotamme maata.
Vaikka emme olekaan vielä laiturissa ja tähän n. 150 mpk:hen ennen St. Luciaa ehtii mahtumaan vielä iso kasa uusia "haasteita", niin tässä vaiheessa pitää todeta, että kokemus on ollut hieno ja unohtumaton! Atlannin ylittäminen omalla purjeveneellä on jotain, mikä joskus vuosia sitten tuntui mahdottomalta ja sellaiselta, että vain todella kokenut ja rikas "merikarhu" pystyisi siihen. Kuten ehkä muutenkin, välillä on hauska rikkoa hieman kaavaa ja yrittää sellaista, mitä ei välttämättä ensimmäisenä tule mieleen.
Itse Atlannin yli purjehtiminen kaikkien siellä koettujen asioiden ja tunnetilojen kanssa on ollut jotain, mitä en olisi halunnut jättää väliin mistään hinnasta. Varmaan ainoita kertoja elämässä, kun olet niin eristyksissä normaalista maailmasta ja luonnon armoilla tuhansien kilometrien päässä mistään ihmisen rakentamasta. Jotenkin kaiken alkulähteillä.
Purjehdukseen liittyvien asioiden lisäksi tunteena tällä hetkellä on itsensä voittaminen ja onnistuminen jossain, minkä on itse luonut. Sandi-projekti on meidän itse luoma, olemme itse asettaneet sille tavoitteet ja keinot sekä tavat, joilla tavoitteisiin halutaan päästä. Atlannin ylittäminen omalla ja itse varustellulla purjeveneellä oli yksi projektin päätavoitteista. Jos siinä onnistutaan, tälle pitää nostaa malja. Projekti ei ole aina ollut helppo, mutta kovalla työllä ja yrittämisellä olemme päässeet aina eteenpäin.
Business-elämän termein voitaisiin todeta, että projekti Sandi saadaan nyt signattua (kun köydet saadaan kiinni laituriin)! Closing häämöttää tulevaisuudessa, kun olemme saaneet itsemme takaisin Suomeen tältä reissulta!
Nyt kun Atlantti on melkein ylitetty, mielessäni pyörii (St. Lucian hiekkarantojen lisäksi) ne sadat (jopa tuhannet) tunnit, mitä koko tätä projektia on suunniteltu ja tehty – ja kaikki ne sadat ja tuhannet asiat, joita on tullut vastaan sen eri vaiheissa. Lähtien oikean veneen ostamisesta, sen rahoittamisesta, varustelun suunnittelusta, itse varustamisesta, matkan suunnittelusta ja kaikesta työstä mitä näiden eteen yhdessä tehtiin. Ne lukemattomat yöt "normaalin" elämän lomassa. Ja tähän päälle ne kymmenet eri kirjat, keskustelut, kirjoitukset, nettiblogit jne., joista on ahmittu tietoja ja taitoja itse valtameripurjehduksesta kuin milloin mistäkin muusta projektiin liittyvästä. Ja näitä aiheita riittää. Piti opiskella purjehtimista valtamerellä, venesähköt latauksineen ja akustoineen, mitä erinäisimmät tekniset laitteet ja niiden asennus, huolto, ensihoitoa, lääkeaineita, moottorin toimintaa, meteorologiaa, vuorovesiä, virtauksia, veneen rakennusta, meripelastusta, myrskystrategioita, psykologiaa, ruuan säilyttämistä ja sen innovatiivista valmistamista, maantietoa, tähtimerenkulkua jne. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Jokainen koettu (ja voitettu) vastoinkäyminen on opettanut. Ja kliseisesti on pakko todeta, että kaikki on ollut loppujen lopuksi erittäin opettavaista ja mielenkiintoista!
Atlantti lisäsi yhden hienon kokemuksen eläkepäivillä muisteltavaksi - todellakin.
Ennustelemme saapumista St. Lucialle myöhään maanantaina tai heti tiistaina aamupäivällä. Tuuliennuste loppumatkalle ennustelee hyvin heikkoja tuulia, joten lähestymme "toista rantaa" verkkaista tahtia.
Pullo champangea odottaa kylmässä hetkeä, jolloin maa alkaa näkyä.
// Arimo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti